Pääsiäisen aamunpolku...

 Keväinen metsä kutsui jälleen...

Vanhat pitkospuut ennen kulkeneiden jalkojen alla...

 Pieni kirkas suolampi matkan varrella...

Kevätojan ympärillä alkaa vhertää...

Keskellä synkkää metsää oli luonnon oma kirkko...

metsänväen alttari... 

 Jyhkeät kivet, järkähtämöttämasti paikoillaan....

Kivien suojassa laavu, jossa sai ihmetellä näkemäänsä...

Nuotiotarvikkeitakin löytyi...

 Ihmisvoimat eivät riitä näihin kiviin....

Kivien sanoma puhuu täällä...ihmisen pienuutta ei voinut olla huomaamatta...

 Entistenaikojen kirkkotaival kulkenut tästä...

Maahisten omat kiven kolot...

 ja vanamo-lempikukkani...ja vihreä sammal...

 kiveysten alttarivaatteena...

Luonto on hionut kaiken tarvittavan...

Polku kutsuu taikaisin...vaikka tänne olisi voinut jäädä...

Uudempia asumuksia lammen rannalla...vielä ei ollut asukkaita...

ja hengähdykseenkin oli paikka...

....ja metsä soitteli meille.. soitteli meille...

Täällä kivillä istuessa, tuli niin eläväksi seuraava runo, jouluinen, mutta niin elävä....

Metsien Joulu

Valkeat hahtuvat hiljaa leijaa
ylitse maan ja ylitse puun.
Kuuran kourissa seisoo kuuset
kullassa talvisen aamunsuun.

Lumiset näreet kuin pienet tontut
vaeltaa valkeissa vaipoissaan
hämyssä sinisen jouluaamun
metsien kirkkoon korkeaan.

Hiljaisuus siellä urkuja soittaa
puitten humina virsinä soi
lumien kristallikynttilät loistaa
akkunat kultaa aamunkoi.

Kattona kirkon on sininen taivas
ikuiset hongat on pilarejaan
purppuraviitassa aurinko astuu
alttarille sen messuamaan.

Alttarina on luminen vaara
hartaana seisoo maa ja puu
lävitse valkeain hahtuvain hiljaa
metsässä aamu kirkastuu.

- Lauri Pohjanpää –